Ei sitten💔💔💔 (älä lue jos et halua itkeä)

Osa teistä lukijoista lienee huomannutkin tuolta somen puolelta, että mun piti se rakas pieni Yuito lopettaa jo ennenkuin pääsi omaan kotiin. Sinne meni monttuun mun ensimmäinen oma kasvatti ja näillä näkymin myös viimeinen. Olen sen verran paskana tästä kokemuksesta etten uskalla enää ajatella mitään pentujen teettämistä millään koiralla tänne kotiin. Monelle sen tilanteen olenkin kertonut tässä jo läpikotaisin mutta kirjoitetaan nyt ihan postaus erikseen. Tai no oikeastaan aikalailla kopioin jostain messenger-keskustelusta sellaisen version, missä olen jaksanut kertoa. Käsittääkseni ei ole vesipääpentua shiboissa tullut vielä Suomessa ennen vastaan, niin ehkä tästä voi jollekin olla sit jotain hyötyäkin joskus.

Mutta niin se alkoi kipuilulla viiden viikon iässä, mitä en osannut paikallistaa itse, pentu meni ihan vedottomaksi siitä. Saattoi rääkäistä kun laski maahan, paijasi tai kun vaihtoi asentoa mutta kohta ei sit ne sattunutkaan. Kiidettiin päivystykseen ja lekuri veikkasi sit niskaa kipeäksi kun sitä ainoastaan selkeästi huusi ylöspäin taivutettaessa. Lääkäri määräsi kipulääkettä muutamaksi päiväksi ja kirjoitti, että seuraavaksi jos ei mene ohi niin ortopedille aika. Kipulääke auttoi mutta pentu alkoi pikkuhiljaa tärisyttää päätä ja nuokuttaa sitä, siis koko pää laski hartioiden tasolle hitaasti ja sit nosti ja taas laskee.

Sitten se alkoi näkyä liikkeessä, kulki sillain vähän kakkahätäisen näköisesti selkä köyryssä. Tästä asennosta johtuen varmaan kömpelöityi mutta ehkä sit oikeesti myös raajojen hallinta laski. Ortopedille mentiin ohjeiden mukaan kun ei ollut mennyt joissakin päivissä ohi. Yksi hyvä kipulääkkeetön päivä oli ollut jota seuraava oli taas kamala. Ortopedi ohjasi neurologille. Saatiin aika vasta melkein viikon päähän kun kaikki ne neurologit oli jossain konferenssissa sen loppuviikon.

Tästä muutaman päivän päästä Yuito alkoi kaatuilla, väsyi ja energisyys laski. Sitten huomattiin, että ei se tosiaan katso ylös ikinä, ei puolustusvastetta jos jokin tulee silmää kohti, eli näköhäiriöitä. Viimeinen yö oli painajaista kun alkoi juosta levottomana ympäriinsä ja päin kaikkea, selkeästi hämillään ja rauhoittui vaan kun piteli ja koitti saada sen pysähtymään ja nukkumaan, alkoi pissailla alle.

Meillä ois se neurologin aika ollu tiistaille mutta ma aamulla pistin puolison soittamaan sinne Eläinsairaala Aistiin, että nyt on aivan pakko tulla oli neurologi tai ei. Tiesin sen olevan viimeinen keikka, sen verran raju romahdus. Tatsukokin oli ihan paniikissa ja itki, Yuito rauhoittui vain syliin. Mä melkein sanoin suoraan, että piikkiä heti nyt. Mutta siellä oli neurologikin kerennyt katsoa pikaisesti ja magneettikuvaa sanoivat ainoaksi vaihtoehdoksi selvittää varman päälle. En tietenkään halunnut turhaan toista päästää jos olisikin ollut vaikka lääkittävissä oleva tulehdus vaikka ei verenkuvassa mitään outoa löytynyt, niin magneettikuva otettiin ennen lopullista päätöstä. Mielenrauha tavallaan sitten saavutettiin siinä.

VAJAA KAHDEN VIIKON KAUHUN LOPPU

Lopputulema oli siis synnynnäinen vesipää ja sitä nestettä oli jo kertynyt niin paljon aivoihin, että alkoi levitä kammiosta. Olisi voinut testata tuleeko vastetta kortisoniin. Jos olisi tullut olisivat voineet leikata shuntin päähän, että nesteet ois virrannut oikein. Mutta Yuito oli niin tuskainen, että en kestänyt ajatusta ajasta jolloin katsotaan vastetta tai noin pienen leikkaamista. Eikä se ois koskaan ollut normaali ja noita joudutaan uusintaleikkaamaankin välillä.

Siis se mikä tässä järkytti eniten oli kun Yuitosta ei nähnyt mitään ulkoisesti, että ois huolestunut jostain tämmöisen mahdollisuudesta. Koska usein ne vesipääpennut just näyttää kehityshäiriöisiltä alun alkaenkin. Yuito taasen oli ihan täydellinen, kehittyi hyvin reippaasti, kasvoi ja oli vaan maailman siistein tyyppi. Mutta puff vaan, sinne meni. Hän oli liian ihana tähän maailmaan.

Reilu 5 viikkoa onnea, 2 viikkoa huolta ja loppuelämä surua. Ei oo reilua ei. Se oli painajaista katsoa kun pieni rakas hassu iloinen turbopallo, meidän mölyapina romahti hitaasti. En uskalla ajatellakaan mitään ikinä enää tekeväni kasvattamisen suhteen. Vannoin jo itselleni, että jos koskaan tulee uusi koira se saa luvan olla uros, etten hairahdu ajattelemaankaan kokeilevani uudestaan. Eikä se kyllä voi olla edes punainen shiba kun alkoi itkettää ja oksettaa samaan aikaan kun mulle sellaista tarjottiin, liian epäreilu ajatus kuvitella katsovansa jonkun toisen pienen punaisen kasvavan isoksi.

Surettaa ja vituttaa niin paljon. Mulla ois ollut sydän paikallaan mutta ei hemmetti pysty edes harkitsemaan jatkamista. Ihmiset sanoo kyllä se siitä, sulla ois niin paljon annettavaa, jonain vuonna vielä... Mutta mä ajattelen aina se oma koira edellä. Tatsukolle ideaaleinta ois ollut pitää kaverina oma pentu, kun oma tila on niin tärkeä ettei kaveritkaan ole tervetulleita meille. Toki nyt kun tuli todistettua kuinka täydellinen emä hän oli voi olla, että hyväksyisikin sen jonkun pikkupojan tänne erilailla kuin uskoin aiemmin olevan mahdollista. Katsellaan mitä maailma on meidän osaksi meinannut. Ei ole hoppua mihinkään. 

Rakas pieni sudenpentu me ei unohdeta sua koskaan❤️🥺

Nämä jäi viimeisiksi kunnon kuviksi, kuvat otettiin ensimmäistä kipuilupäivää edeltävänä iltana.
Kiitos Ida Jauros ikuistamisesta.
Muutoin meidän parhaat hetket ajalta yhdessä Yuiton kanssa, myös niitä viimeisten aikojen juttuja löytyy tallennettuna kohokohtiin @shibatatsuko tililtä Instagramista.

❤